Arvostuksen puutteesta 

Kohtuuttomasta työmäärästä ja resurssien niukkuudesta johtuva uupumus nousi jälleen loppuvuodesta 2025 esiin SPJL:n jäsentutkimuksessa. Vahvan viestin todellinen kohde löytyy poliittisista päättäjistä, jotka antavat resurssit sisäisen turvallisuuden ja oikeudenhoidon työhön. Tutkimuksessa nousi kuitenkin esiin jotain vähintään yhtä hälyttävää, johon virastojen ja laitosten johto voisi suoraan vaikuttaa. 

Se jokin on kokemus arvostuksen puutteesta.  

Toki yli puolet (55,5 %) tutkimukseen vastanneista on täysin tai melko samaa mieltä ”Työtäni arvostetaan” -väittämästä. Mutta eihän sitä voi parhaalla tahdollakaan pitää hyvänä tuloksena. Jos 28 %, siis yli neljännes, kokee, että heidän työtään ei arvosteta, niin jotain pitää tehdä nopeasti. 

”Hommat ei toimi, johto ei kuuntele, työhyvinvointi tuntuu olevan vain sana ja teot puuttuvat. Henkilöstöä ei arvosteta”, tiivistää yksi vastaajista. ”Arvostus työntekijöitä kohtaan on vähentynyt”, toteaa toinen. 

Monienkaan yksittäisten vastausten perusteella ei voida vedenpitävästi päätellä, mistä arvostuksen puutteen kokemus syntyy, mutta asiaa ei auta, jos ongelma kielletään ja pitäydytään kauniissa sanoissa osaavasta henkilöstöstä organisaatiomme voimavarana.  

Arvostuksen puute voi näkyä monella tapaa. ”Liiallinen työmäärä, epäselvät tehtävät, työn merkityksettömyyden tunne, eettinen ristiriita (halu tehdä työ hyvin vs. käytettävät resurssit eivät mahdollista sitä), huonot työvälineet ja tilat, sosiaalinen kuormitus, epäreilu tai erilainen kohtelu, työyhteisön persoonallisuuksien ristiriidat, tulevan uran näköalattomuus vähäisten vaihtoehtojen vuoksi, palkkaus suhteessa työn vaativuuteen ja vastuuseen”, listaa yksi vastaajista. Tuossa listassa on niitä poliittisten päättäjien päätösvaltaan kuuluvia asioita, mutta toivon hartaasti, että organisaatioiden ylin johto näkee listassa myös itselleen kuuluvia tehtäviä. 

Johtamisen haasteista puhutaan usein ja hyvinkin erilaisissa organisaatioissa. Kun työntekijä kokee, että johtaminen on vain seurantaa ja valvontaa, ei toimia työstä suoriutumisen mahdollistamiseksi, niin kokemus luottamuspulasta kietoutuu tunteeseen arvostuksen puutteesta.  
 
Työmotivaatiota ei varmasti lisää kokemus siitä, että ”poliisilla tehdään todella paljon työtä vain, jotta tilastot näyttävät hyvältä. Lähtökohta ei ole asiakkaan palvelu parhaalla mahdollisella tavalla, vaan tilastot.” Onko tämä rakenteellinen ongelma vai se kuuluisa viestinnän epäonnistuminen? 

On selvää, että kaikkia näitä haasteita ei ratkaista pelkästään rahalla. Silti: jos vain 24 % tutkimukseen vastanneista on sitä mieltä, että palkkaus kannustaa hyviin työsuorituksiin, 23 % pitää palkkaustaan kilpailukykyisenä muihin aloihin nähden ja vain hieman yli puolet, 54 %, pitää palkkaansa edes oikeudenmukaisena, niin eihän se varmasti arvostuksen tunnetta lisää. 

Tällä synkällä pilvellä on kuitenkin hopeareunus, sillä näihin asioihin voidaan vaikuttaa. Arvotuksen kokemusta voidaan lisätä jo sillä, että säästötoimet eivät aina kohdistu henkilöstön pieniinkin etuihin, vaikka niistä leikkaaminen olisikin teknisesti helpointa. Kaiken kaikkiaan olen varma, että jo seuraavassa jäsentutkimuksessamme nämä tulokset ovat parempia – jos siis sekä poliittiset päättäjät että organisaatioiden johto niin haluavat.