Lähisuhdeväkivaltatehtävillä poliisi tekee jatkuvasti nopeita tilannearvioita. Pintapuoleisesti tilanteet saattavat näyttäytyä rauhallisina: osapuolet ovat jo erillään, fyysisiä vammoja ei näy ja paikalle tulleelle poliisipartiolle vakuutellaan, että kyse oli vain ”ensikertaisesta läppäisystä”. Silti, jos poliisipartio pysähtyy kysymään tarkemmin tai käyttää esimerkiksi riskitietojen keräämiseen tarkoitettua KEMU-lomaketta, taustalta saattaa löytyä seikkoja, joiden perusteella väkivallan riski voidaan arvioida korkeaksi.
Tutkimustiedon1 perusteella tällaisia riskitekijöitä ovat muun muassa toistuva väkivalta, väkivallan paheneminen, väkivallan tekijän tai kokijan mielenterveys- tai päihdeongelmat, voimakas mustasukkaisuus, kontrollointi sekä erouhka.
Tilanne lähtee etenemään oikeaan suuntaan, jos valveutunut poliisipartio kartoittaa saatavissa olevat riskitiedot ja dokumentoi ne asianmukaisesti. Tällöin rikosasian tutkittavakseen saava rikostutkija saa paremman käsityksen tapauksen kiireellisyydestä. Rikostutkija puolestaan jatkaa riskinarviointia niiden tietojen pohjalta, jota hän saa tietojärjestelmistä, kuulusteluista ja väkivallan uhrin kanssa täytetystä MARAK-lomakkeesta.
Jos riskipisteitä kertyy paljon tai jos pistemäärän jäädessä alhaiseksi rikostutkija kuitenkin itse arvioi asian vakavaksi, asia ohjataan uhrin suostumuksella moniammatillista riskinarviointia tekevälle taholle, joka poliisilaitoksilla usein on MARAK-poliisi tai Ankkuri-ryhmä.
Yksittäisten poliisien varassa
Kriminologia-lehdessä julkaistu Poliisiammattikorkeakoulun sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen yhteistutkimus tarkasteli, miten lähisuhdeväkivallan riskinarviointi toteutuu poliisityössä ja millaisia haasteita siihen liittyy. Tutkimus perustui 19 poliisin haastatteluihin kahdella paikkakunnalla. Haastateltavat työskentelivät hälytystehtävissä, rikostutkinnassa ja moniammatillisissa työryhmissä.
Riskinarviointi toteutui silloin, kun tehtävää tai rikosasiaa hoiti poliisi, jolla on kokemusta, kiinnostusta tai erityistä osaamista aiheesta.
Tulokset piirtävät kuvan riskinarvioinnista, joka on tärkeä mutta rakenteellisesti heikosti tuettu osa poliisin työtä.
Tutkimuksen keskeinen havainto oli riskinarvioinnin henkilöriippuvuus. Vain harvojen poliisien tehtävänkuvaan kuului systemaattinen riskinarviointi, eikä kaikilla ollut siihen koulutusta tai selkeitä ohjeita. Käytännössä tämä tarkoitti, että riskinarviointi toteutui silloin, kun tehtävää tai rikosasiaa hoiti poliisi, jolla on kokemusta, kiinnostusta tai erityistä osaamista aiheesta. Toisessa ryhmässä samanlainen tapaus saattoi jäädä ilman arviointia.
Muutakin kuin fyysistä väkivaltaa
Haastattelut osoittivat, että riskinarviointia tehtiin usein vasta silloin, kun riski näyttäytyi jo selvästi korkeana. Tämä rajasi arvioinnin vain vakavimpiin tapauksiin ja jätti suuren osan lähisuhdeväkivallasta arvioinnin ulkopuolelle.
Erityisesti hälytystehtävillä huomio kohdistui helposti fyysiseen väkivaltaan. Viitteet henkisestä väkivallasta, kontrolloinnista, eristämisestä tai taloudellisesta painostuksesta saattoivat jäädä dokumentoimatta, jos ne eivät asettuneet minkään rikosnimikkeen alle, vaikka myös ne voivat ennakoida vakavaa väkivallan eskaloitumista.
Toistuvalla ja päihdehuuruisella väkivallalla saatettiin perustella puuttumatta jättämistä, vaikka riskinarvioinnin kannalta väkivallan toistuvuus ja päihdeongelma ovat tekijöitä, joilla tulisi perustella entistä tehokkaampaa puuttumista.
Dokumentointi ratkaisee
Riskinarviointiin liittyvä tieto ei aina tallentunut tietojärjestelmiin johdonmukaisesti. Kirjaamiskäytännöt vaihtelivat aina sähköpostiviesteistä kuulustelukertomuksiin. Tämä heikensi mahdollisuuksia muodostaa kokonaiskuvaa uhrin tilanteesta ja tunnistaa riskin kasautumista ajan myötä.
Ilman systemaattista dokumentointia riskinarviointi on vaarassa jäädä irralliseksi hetkeksi yksittäisellä tehtävällä. Koska useat riskitekijät, kuten uhrin raskaus tai tekijän negatiiviset elämäntapahtumat, eivät aina suoranaisesti liity itse rikosasiaan, ilman koulutusta poliisille voi olla epäselvää, mitä asioita asiakkaan kertomasta tulisi dokumentoida. Epävarmuutta voi myös tuottaa se, ettei riskinarvioinnissa kerättävä dokumentoitu tieto uhrin elämästä saisi päätyä väkivallan tekijälle.
Riskinarvioinnin kannalta väkivallan toistuvuus ja päihdeongelma ovat tekijöitä, joilla tulisi perustella entistä tehokkaampaa puuttumista.
Enemmän kuin lomakkeen täyttämistä
Lähisuhdeväkivallan riskinarviointi ei ole vain lomakkeen täyttämistä ja riskipisteiden laskemista, vaikkakin riskipisteiden korkea taso voi olla uhrille silmiä avaava hetki, joka motivoi häntä ottamaan moniammatillista apua vastaan.
Uhrin suostumuksella riskinarviointi johtaa moniammatilliseen riskienhallintaan, jossa yhteistyössä uhrin ja eri toimijoiden kanssa pyritään parantamaan uhrin turvallisuutta. Moniammatillinen yhteistyö mahdollistaa myös sen, että kaikilla yhteistyöhön osallistuvilla ammattilaisilla on laaja tieto riskitekijöistä ja uhrin tilanteesta.
Riskinarvioinnin tulee jatkua myös tämän jälkeen, koska kaikki muutokset tekijän mahdollisuuksissa kontrolloida uhria voivat hetkellisesti nostaa väkivallan riskin korkeaksi. Huomioitava on myös se, että kaikki viranomaisen toimenpiteet, kuten poliisin yhteydenotto tekijään, tekijän vapauttaminen sekä tuomioistuimen päätökset avioerosta tai rikosasian käsittelypäivästä voivat hetkellisesti nostaa väkivallan uhkaa.
Riittävät resurssit riskinarviointiin
Istanbulin sopimuksen 51. artikla velvoittaa viranomaisia tunnistamaan, arvioimaan ja hallitsemaan lähisuhdeväkivallan riskejä järjestelmällisesti ja moniammatillisesti. On tärkeää, ettei tämä velvollisuus jää vain yksittäisten poliisien harteille, vaan sen tulee olla koko organisaation yhteinen sitoumus.
Tämä edellyttää, että henkilöstöllä on riittävä osaaminen, resurssit, tarkoituksenmukaiset työkalut ja selkeä ymmärrys riskinarvioinnin prosessista ja sen merkityksestä uhrin turvallisuuden parantamisessa ja väkivallan kierteen katkaisemisessa.
Kirjoittaja, Marianne Mela työskentelee vanhempana rikoskonstaapelina Helsingin poliisilaitoksella ja tekee Helsingin yliopistossa parhaillaan väitöskirjaa poliisin puuttumisesta lähisuhdeväkivaltaan. Mela on aiemmin työskennellyt myös Poliisiammattikorkeakoululla projektitutkijana useissa lähisuhdeväkivaltaa käsittelevissä tutkimushankkeissa.
1 Mela, M., Nipuli, S., Houtsonen, J., & October, M. (2025). Lähisuhdeväkivallan riskinarvioinnin haasteet poliisiorganisaatiossa. Kriminologia, 5(1), 58-74.
Osallistu keskusteluun
Ei kommentteja