Miltä tuntuu, kun olet tehnyt vuosia tai jopa vuosikymmeniä työsi moitteettomasti ja oikeudenmukaisesti, mutta yhtäkkiä huomaat ihmisten suhtautuvan läsnäoloosi epäluuloisesti tai jopa vihamielisesti? Tämän tietävät nyt useammatkin poliisit. He kokevat, että media on viime aikoina lietsonut vastakkainasettelua poliisien ja muiden ihmisten välillä tyyliin, jolla poliisit kollektiivisesti syyllistetään yksittäisten poliisien tekemisistä. Vieläpä vaiheessa, jossa tapauksen tutkinta on kesken.
Useimmat kyllä ymmärtävät, että median tehtävä on kertoa epäkohdista ja niin laeista päättävien kuin lakeja toimeenpanevienkin virheistä. Kysymys kuitenkin kuuluu, onko yhteiskunnallisesti tärkeän tiedon välittämisestä joissakin tapauksissa luisuttu pelotteluun ja aina yhtä vaarallisiin, ehkä tiedostamattomiinkin yleistyksiin. Yhteiskunnallisesti kovin tärkeänä tietona ei voida pitää myöskään esimerkiksi tutkinnan alaisena olevan poliisin vuosien takaista koulutodistusta.
Todellisuutta kuvataan tilastojen ja ihmisten, niin poliisien kuin kansalaistenkin, kautta. Toki erityisesti poliisijohto ei voi olankohautuksella ohittaa kysymyksiä esimerkiksi voimankäyttöön liittyvistä tilastoista tai mahdollisista rakenteellisista ongelmista, mutta poliisien käytännön kokemukset eivät tue ajatusta esimerkiksi entistä löysemmästä suhtautumisesta voimankäyttöön. Poliisit haluavat, että myös heidän kokemuksensa muuttuneesta toimintaympäristöstä tulee kuulluksi. Hyviä kuvauksia löytyy vaikkapa Janne Niiniharjun haastattelusta Hufvudstadsbladetissa 21.9. tai entisen poliisin Kalle Kovalaisen kolumnista ”Kun on jo myöhäistä” tässä P&O-lehdessä.
Yhteydenpito, avoin keskustelu ilman ylimielisyyttä ja syyttelyä on edelleen ainut tie kohti parempia aikoja.
Ei ole aivan tuulesta temmattu monen poliisin huoli siitä, että vaikkapa otsikko ”Poliisien pimeä puoli”, tekisi ”pimeydestä” jotakuinkin olennaisen ja pysyvän osan koko poliisiorganisaatiota, vaikka jutussa puhuttaisiinkin vain tietyistä tapauksista. Synkät otsikot tuovat klikkauksia, mutta eivät välttämättä johda tarkkaan, ajatuksella tapahtuvaan lukemiseen. Kun aiheesta otetaan kaikki irti lyhyen ajan sisällä, niin ainakin vain otsikoihin ja kuvateksteihin keskittyvät lukijat voivat alkaa epäillä viranomaista, josta heillä itsellään ei ole juuri mitään kokemusta eikä ainakaan huonoa sellaista.
Yleistysten ja kollektiivisen syyllisyyden lietsominen on toki haitallista molempiin suuntiin. Eivät toimittajat tai media ole sen enempää monoliitti kuin poliisikuntakaan. Toisen ammattikunnan syyllistäminen on vain sytyke tuleville epäluuloille ja konflikteille. On hyvä muistaa sekin, että toimittajat ovat nostaneet esiin hallinnonalojen resurssipulan seurauksia sekä henkilöstön aitoja kokemuksia huonosta johtamisesta – asiasta, josta ei helposti uskalla puhua työpaikalla.
En silti voi olla osoittamatta syyttävää sormea joihinkin käytännössä moderoimattomiin sosiaalisen median alustoihin, joilla myös Tuusulan mopomiittiin liittyen on voinut julkaista aivan arvotonta sisältöä kuten vihan lietsomista ja vaivoin peitettyä uhkailua yksittäistä poliisimiestä kohtaan. Sananvapauden nimissä harjoitettu maalittaminen ja ylipäätään muiden ihmisten halventaminen ei auta mitään eikä ketään. Ihmetellä täytyy, että sitä tehdään aika yleisesti omalla nimellä, useimmiten toki nimimerkkien suojista.
Vaikka elämmekin jälleen vastakkainasettelun surullista kulta-aikaa, niin kuitenkin yhteydenpito, avoin keskustelu ilman ylimielisyyttä ja syyttelyä on edelleen ainut tie kohti parempia aikoja. Siksi liittokin jatkaa keskustelua tuoden jäsenistön kokemukset niin työnantajan kuin mediankin tietoon. Hyvä esimerkki oli 21.9. tapaaminen seitsemän merkittävän oikeustoimittajan kanssa. Kun lähtökohtana oli kunnioitus erilaisia ammatteja kohtaan, kenenkään ei tarvinnut vältellä ikävistäkään asioista puhumista.
Osallistu keskusteluun
Ei kommentteja