Kadonneen etsintä on suomalaiselle poliisille arkea. Eksynyt marjastaja, kotoaan lähtenyt muistisairas, teini, joka ei tullut yöksi kotiin. Valtaosa löytyy tuntien sisällä ja kunnossa. Se ei ole uutinen kenellekään, joka on ajanut niitä keikkoja. Uutinen on se, miltä työ näyttää kauempaa katsottuna.
Katoamisilmoituksia tehdään vuosittain arviolta 1100–1300 henkilöstä, ja pysyvästi kateisiin jää noin parikymmentä. Arvion mukaan pitkäaikaisesti kadonneista 10–15 prosenttia on joutunut henkirikoksen uhriksi – muutama tapaus vuodessa. Loput ovat hukkumisia, onnettomuuksia ja itsetuhoisuutta.
Se mitä luku kertoo
Kun katoamiseen liittyy rikos, se yleensä myös selviää. Tässä Suomi erottuu niin selvästi, että luvut näyttävät epäuskottavilta.
Marieke Liemin ja Janne Kivivuoren työryhmä vertaili henkirikosten selvitysasteita yhdenmukaisin määritelmin European Journal of Criminologyssa 2019. Vuosina 2009–2014 Suomen selvitysaste oli 98 prosenttia, vertailun korkein, kun esimerkiksi Hollannin oli 77. Islannissa taso on käytännössä sata, Norjassa ja Tanskassa lähellä sitä, Ruotsissa selvästi matalampi.
Vertailukohta, joka panee mittakaavan kohdalleen: FBI:n mukaan Yhdysvalloissa selvitettiin vuonna 2024 noin 61 prosenttia henkirikoksista.
Suomi ei siis ole maa, jossa on vähän väkivaltaa. Se on maa, jossa väkivaltatapaukset selvitetään.
Kansallinen keskiarvo peittää alleen olennaisemman eli hajonnan. Yhdysvalloissa selvitysasteet vaihtelevat piiristä toiseen kymmeniä prosenttiyksiköitä. Samana vuonna, samassa maassa, toiset laitokset selvittävät henkirikoksistaan valtaosan ja toiset alle puolet.
Suomessa tällaista hajontaa ei ole. Rovaniemellä ja Helsingissä työskentelevät ovat käyneet läpi saman koulutuksen, ja heillä on käytössään saman laboratorion palvelut. Laatu ei romahda maan reunoilla.
Suomi ei ole väkivallaton maa – se on tehokas
Väärää idylliä ei kannata rakentaa. Tilastokeskuksen mukaan poliisin tietoon tuli vuonna 2024 sata henkirikosta eli 1,8 surmattua 100 000 asukasta kohti; vuonna 2025 tapauksia oli noin 80. Taso on Pohjoismaiden korkein ja EU:n kymmenenneksi korkein.
Ero naapureihin on kuitenkin kaventunut, ja se paikantuu päihdeongelmista kärsivien, työelämän ulkopuolella olevien miesten keskinäiseen väkivaltaan. Työssä käyvän väestön osalta Suomen taso on lähellä muita Pohjoismaita.
Suomi ei siis ole maa, jossa on vähän väkivaltaa. Se on maa, jossa väkivaltatapaukset selvitetään. Kyse ei ole onnesta vaan kyvystä.
Mistä kyky tulee?
Kyky lepää kahden asian varassa. Ensimmäinen on forensiikka, ja se on porrastettu. Tavanomaisen rikospaikkatutkinnan tekee usein ensipartio ja vaativasta tutkinnasta vastaavat poliisilaitosten 23 teknistä rikostutkimuskeskusta. Vaativimmat näytteet päätyvät Vantaalle, missä on Suomen ainoa rikoslaboratorio. KRP:n rikostekninen laboratorio akkreditoitiin ISO/IEC 17025 -standardin mukaisesti jo vuonna 1996, yhtenä ensimmäisistä Euroopassa, ja se tutkii vuosittain yli 100 000 näytettä. Sama standardi kattaa koko maan.
Ketju alkaa kuitenkin ensipartiosta, ja katoamisilmoituksen kohdalla se korostuu. Kun partio lähtee etsimään, kukaan ei vielä tiedä, onko kyseessä edes rikos.
Toinen on koulutus. Poliisi AMK on 180 opintopistettä ja noin kolme vuotta, josta vajaa vuosi on palkallista harjoittelua. Elokuussa 2026 käyttöön otettiin uusi, moduulipohjainen opetussuunnitelma, jossa esimerkiksi valvonta- ja hälytystoimintaa, rikostutkintaa ja psykologiaa opiskellaan saman käytännön tapauksen kautta.
Vertailu tekee tästä konkreettista. Yhdysvalloissa poliisin peruskoulutuksen keskipituus oli tilastoviranomainen BJS:n vuoden 2022 kartoituksessa 806 tuntia eli noin kaksikymmentä viikkoa. Osavaltiokohtaiset vaatimukset vaihtelevat neljästäsadasta tunnista yli 1100:aan.
Kaksikymmentä viikkoa vastaan kolme vuotta. Kysymys ei ole siitä, kuka on parempi poliisi, vaan siitä, mitä koulutukseen mahtuu – ja mitä siitä seuraa, kun ensipartio joko osaa tai ei osaa tunnistaa, mikä rikospaikalla on näyttöä.
Välimatkat vaikuttavat ensipartioiden toimiin
Ylikonstaapeli Kari Koppanen työskentelee Poliisiammattikorkeakoulun operatiivisten valmiuksien yksikössä. Hänen mukaansa peruskoulutus antaa jokaiselle valmiudet toimia itsenäisesti rikos- tai onnettomuuspaikalla: dokumentointi, paikkatutkinta, näytteiden taltiointi, tarvittaessa paikan eristäminen ja suojaaminen.
– Jos osaamista ei ole, menetetään se autenttinen tilanne, mikä oli ensipartion paikalle tullessa, Koppanen sanoo ja lisää, että jos ei tiedä, mitä tekee, saattaa hävittää esimerkiksi epäillyn paikalle jättämiä jälkiä.
Alueellista eroa on, mutta ei siinä, missä sitä olettaisi. Koppasen mukaan menetelmät, välineet ja laatu ovat kutakuinkin samat koko maassa; ero on siinä, kuka tutkinnan tekee. Pohjois- ja Itä-Suomessa välimatkat ovat pitkiä, joten ensipartio tekee siellä usein enemmän ja pidemmälle menevää teknistä tutkintaa kuin muualla, ja ensipartiolaukun sisältö voi olla laajempi.
Pohjola ei löydä kadonneitaan taikuudella, vaan siksi, että joku on vuosikymmenten ajan luonut rakenteen, joka etsii, saa tietoa ja osaa käsitellä sitä.
Yhtenäisyys ei myöskään ole sattumaa. EU:n puitepäätös rikosteknisten palvelujen akkreditoinnista velvoittaa jäsenvaltiot tunnustamaan toistensa rikosteknisten toimijoiden tulokset.
– Kaikki saavat saman koulutuksen, kaikilla on samat välineet ja sama osaaminen, joten näytteiden tutkimustulokset ja lausunnot ovat vertailukelpoisia kansallisesti ja kansainvälisestikin, Koppanen jatkaa.
Korkea luottamus
On vielä kolmas kerros, joka on vaikein mitata mutta ehkä se ratkaisevin. Pohjoismaissa poliisiin luotetaan poikkeuksellisen paljon, ja se näkyy käytännössä: rikoksista ilmoitetaan, havainnoista kerrotaan, todistajaksi tullaan. Amerikkalaisessa tutkimuskirjallisuudessa toistuu tietty havainto piireistä, joissa selvitysaste on matalin: osaamista voi olla, mutta kukaan ei puhu.
Paras forensiikka maailmassa ei riitä, jos poliisi ei saa tietoja kansalaisilta. Selvitysaste ei ole pelkkä tekninen suoritus, vaan mittari siitä, toimiiko poliisin ja yhteiskunnan suhde. Se rakennetaan hitaasti ja menetetään nopeasti.
Kyky velvoittaa
Saavutus on myös vastuu. Suomen rikoshistoriassa on tapauksia, joissa tekninen näyttö tai sen tulkinta on johtanut harhaan, ja oikeusprosessi on päättynyt vapauttavaan tuomioon. Korkea selvitysaste ei tarkoita erehtymättömyyttä, vaan kykyä, joka velvoittaa tarkkuuteen. Akkreditoitu menetelmä on sitä varten: se ei tee lausunnosta totta, se tekee siitä tarkastettavan.
True crime opettaa näkemään kadonneen takana rikoksen. Luvut opettavat näkemään jotakin toista: valtaosin onnettomuuden, sairauden tai inhimillisen hädän. Ja niissä harvoissa tapauksissa, joissa rikos todella on tapahtunut, järjestelmän, joka löytää vastauksen lähes aina.
Pohjola ei löydä kadonneitaan taikuudella, vaan siksi, että joku on vuosikymmenten ajan luonut rakenteen, joka etsii, saa tietoa ja osaa käsitellä sitä.
Lähteet:
- Ylikonstaapeli Kari Koppanen, operatiiviset valmiudet, Poliisiammattikorkeakoulu — kirjallinen haastattelu 10.9.2026
- Neuvoston puitepäätös 2009/905/YOS rikosteknisten palvelujen tarjoajien akkreditoinnista
- Keskusrikospoliisi, kadonneiden henkilöiden rekisteri (2026) · Tilastokeskus, rikos- ja pakkokeinotilasto ·
- Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, Henkirikoskatsaus 2025
- Liem, Suonpää, Lehti, Kivivuori, Granath, Walser & Killias: Homicide clearance in Western Europe, European Journal of Criminology 2019 · FBI / CJIS
- KRP:n rikostekninen laboratorio, FINAS T079
- Poliisiammattikorkeakoulu, opetussuunnitelma 2026
- Bureau of Justice Statistics, Census of Law Enforcement Training Academies 2022
Yksittäisiä katoamis- tai rikostapauksia ei artikkelissa käsitellä nimeltä, kunnioituksesta omaisia kohtaan.
Osallistu keskusteluun
Ei kommentteja