Metsällä olo rentouttaa

Hätäkeskuspäivystäjä Marina Haapaniemi lähtee luontoon samoilemaan tai pyöräilemään aina kun mahdollista. Ulkoiluinnostus alkoi yhteisestä metsästysharrastuksesta aviomiehen kanssa.

– Tapasin vuonna 1988 mieheni, joka oli metsästänyt pikkupojasta lähtien. Hän houkutteli minut mukaan metsälle. Läpäisin tentin ja sain metsästyskortin jo seuraavana vuonna, Haapaniemi muistelee.

Perhe kasvoi kolmella lapsella, jotka ovat jo aikuisia. Haapaniemet metsästävät edelleen koko perheen voimin Närpiön kaupungissa sijaitsevassa Pirttikylässä.

– Se on ollut lähinnä pienpetojen kuten supikoirien ja kettujen pyyntiä. Toki olemme metsästäneet myös jäniksiä ja kauriita sekä loppukesästä kyyhkysiä ja sorsia. Kaikki saalis on syöty, paitsi ketut ja supikoirat.

Perheessä on viisi metsästyskoiraa, joita käytetään hieman eri tarkoituksiin. Kun Haapaniemen aviomies näkee talviaamuna lumessa pienpetojen jälkiä, lähetetään suomenajokoira tutkimaan jälkiä.

– Koira saattaa ajaa eläintä monta tuntia ja seuraamme sen reittiä GPS-pannan kautta. Ennen piti vain yrittää kuunnella, missä koira haukkuu, mutta nyt se on miltei lapsellisen helppoa. Kettu saattaa kulkea kilometrikaupalla naapurikuntaan saakka, jossa meillä ei ole metsästyslupaa. Tuolloin haemme koiran pois.

Haapaniemillä on myös kolme luolakoiraa eli karkeakarvaisia kettuterrierejä. Jos kettu tai supikoira kaivautuu maan alle, terrierit ajavat tai tuovat ne sieltä ulos.

– Koiristamme kaksi on jo 11–12-vuotiaita eläkeläisiä, eli ne eivät jaksa kulkea pitkään mukana. Nuorin koiramme jaksaa kuitenkin tehdä vielä töitä.

Vapaa-aikana kaipaa yksinoloa

Metsässä vierähtää helposti koko päivä pimeän tuloon asti. Välillä tehdään valkia ja grillataan makkaraa. Tosin nykyään Haapaniemi toimii lähinnä koiran ohjaajana ja jälkien tarkastajana.

– Pyssy on vaihtunut kameraan, joka on aina mukanani. Olen hurahtanut täysin luontokuvaukseen ja suosikkikohteitani ovat ketun poikaset, joista saa hyviä kuvia. Sutta olen kuvannut moneen kertaan kuten myös metsoja soitimella. Kerran naapuri soitti, että heillä on linnun poikasia pihapuussa. Menin sinne ja sain ihania kuvia sarvipöllön poikasista, Haapaniemi hehkuttaa.

Kun Haapaniemi pyöräilee metsässä, Oma Riista -palvelun karttaominaisuus toimii hyvänä apuna. Siitä näkee, jatkuuko polku jonnekin vai loppuuko umpimetsään.

– Joskus joudun kääntymään takaisin, mutta useasti olen myös kantanut polkupyörää ojien yli.

Hän seuraa samalla eläinten jälkiä: onko tietä pitkin tai sen yli kulkenut vaikkapa kettu, susi tai jopa ahma.

– Meillä on myös kolme riistakameraa, jotka lähettävät meille kuvia. Viime viikolla kameraan tarttui ensi kerran villisika. Niitä saa metsästää ympäri vuoden, paitsi silloin, kun emällä on porsaat.

Haapaniemi toimii myös yli 60-jäsenisen metsästysseuran sihteerinä. Hänen tehtäviinsä kuuluu huolehtia kokousten järjestämisestä ja niiden pöytäkirjoista.

Luonnossa liikkuminen on hyvää vastapaino hätäkeskuksen kiireiselle työlle, jossa on koko ajan asiakaspuhelu käynnissä ja ihmisiä ympärillä.

– 12 tunnin vuoroon mahtuu paljon hälyä. Siksi kaipaankin vapaa-aikana yksinoloa, jolloin ei tarvitse puhua kenenkään kanssa.

Haapaniemi toivookin jokaisen liiton jäsenen löytävän vapaa-ajalleen mukavaa ja palauttavaa tekemistä.

– Se auttaa jaksamaan työssä ja nauttimaan elämästä.

Vaihteleva työ miellyttää

Haapaniemi työskentelee seitsemättä vuotta Vaasan hätäkeskuksessa. Sitä ennen hän toimi 15 vuoden ajan lähihoitajana vanhusten parissa.

– Tykkäsin mummeleista ja papoista, mutta työ oli niin raskasta, että se imi minusta kaikki mehut. En jaksanut tehdä vapaa-aikana mitään. Nyt olen tyytyväinen, kun on voimia harrastaa ja saan nollattua itseni. Yövuorokaan ei tunnu vaikealta, koska minulla on kunnon lepoaika.

Hän sai tietää Kuopiossa järjestettävästä hätäkeskuspäivystäjäkurssista sattumalta katsellessaan YLE:n paikallisuutisia. Hetken pohdittuaan hän ajatteli pystyvänsä työhön ja haki koulutukseen. Haapaniemi ja 15 muuta hakijaa valittiin 400 hakijan joukosta puolentoista vuoden mittaiselle kurssille 2018.

– Kun avasin kirjeen, jossa luki ”hyväksytty” huusin ”Eiii, mitä mä teen!” Olin ajellut vuosikausia aamuisin viisi minuuttia töihin ja nyt minun olisi pitänyt mennä Kuopioon asti. Koulutus oli kaiken lisäksi suomenkielinen, ja minun äidinkieleni on ruotsi.

Kun Haapaniemi pudotti kirjelaatikkoon kirjeen, jossa ilmoitti ottavansa paikan vastaan, hän kysyi vielä mieheltään, oliko tämä aivan varma, että hän voi lähteä.

– Mies oli nähnyt, että olin lopen uupunut lähihoitajan työhöni ja sanoi että anna mennä. Lapset sanoivat, että ”saakeli, kun sut on tollaseen koulutukseen hyväksytty, totta kai meet!” Onneksi Vaasassa asuva kummipoikani äiti sattui pääsemään samalle kurssille, joten kuljimme kimppakyydillä viikoittain Kuopioon.

Nyt työmatkaa virkapaikkaan Vaasaan on 58 km per suunta, se ei Haapaniemeä haittaa, koska sitä ei joudu ajamaan joka päivä.

– Tykkään työstäni, sillä päivät ovat vaihtelevia ja puhelut erilaisia. Koen myös onnistumisen tunteen silloin, kun olen pystynyt auttamaan jotakin henkilöä. Se palkitsee parhaiten, hän toteaa.