Syyskuu ei ollut vielä puolessa välissäkään, kun huomasin paikallisessa osuustoimintaliikkeessä joulukalenterin. Sellaisen metrin levyisen, korkeudeltaan enemmänkin. Syyskuun puolivälin hujakoilla? Olihan se näyttävän näköinen ja jotain ihan muuta, kuin minulla oli aikoinaan.
Esihistoriallisena aikana kalenteri oli tietysti kartonkia ja päällä saattoi olla muutama kiiltohippu. Luukkuja avattiin varovasti katkoviivoja pitkin niin, että vihdoin jouluaattona oli avattavana ”pariovet”. Luukkujen takana olevat kuvat olivat mitä milloinkin: kynttilä, joulutähti, kuusenkoriste. Ei todellakaan mitään tavaraa tai makeisia! Nyt kalenterilla ei ilmeisesti tee mitään, jos siellä ei ole kätkettynä hintansa edestä roinaa.
Silloin ennen, kun korvessa asuttiin ja ikkunat osoittivat metsään, joulu – niin kuin muutkin juhlat – tulivat kotiin sitä mukaa, kun vanhemmat alkoivat niitä järjestää. Kauppareissuilla kyläkaupassa ei todellakaan törmännyt joulupukkiin, vaan se ainoa pukki tuli käymään kerran vuodessa. Ja jos lapsen usko osoitti horjuvuutta, lahjat olikin kiireessä jätetty porstuan puolelle saunavuoron aikana. Lelulehteäkään ei jaettu, vaan Anttilan kuvasto toimi oppaana kulutuksen ihmeelliseen maailmaan.
Liekö keskivertoperheessä enää joulun jälkeistä lahjojen palautusrumbaakaan? Esihistoriallisena aikanahan myyjät paloivat loppuun heti joulun jälkeen, kun saatuja yöpaitoja ja villapaitoja tultiin vaihtamaan sopivan kokoisiksi. Nyt taidetaan jakaa suosiolla lahjakortteja tai raha-rahaa kirjekuoressa.
Ennen aikaan, siellä korvessa, paketit piti avata nätisti, sillä kääreet kulutettiin loppuun siskosten kauppaleikeissä. Nyt nämä paperit tuntuvat olevan todellista ongelmajätettä – että kirjekuoria vaan, kiitos.
Merkittävä juhla oli aikoinaan koulun joulujuhlakin. Se oli pienessä kyläkoulussa koko pitäjän yhteinen tilaisuus, johon lähitienoo kerääntyi, oli lapsi koulun oppilaana tahi ei. Siellä esitettiin näytelmä ja urkuharmoonilla Enkeli taivaan sekä lopuksi kaikkien syystäkin pelkäämä yhteinen nokkahuiluesitys, jolloin pilliin puhallettiin kaikella voimalla ja sillä musikaalisuudella, jonka oli aikoinaan jaossa saanut. Traumaattinen muutama minuutti, jonka aikana harva kuulija pystyi yhdistämään kappaleen opettajan kertomaan teoksen nimeen. Mutta se tunnelma, se oli se juttu.
Ai että, miten aika kultaa muistot. Niin hyvässä kuin pahassa, joten on pidettävä varansa, jos Joku ikkunasta kurkistaa ja hyvät sekä huonot teot muistiin kirjoittaa…
Maksava jäsen
Osallistu keskusteluun
Ei kommentteja